Liito-oravan elinpiirien turvaamisessa on otettu merkittävä askel, kun Alutagusen kansallispuistoa laajennetaan 25 000 hehtaarilla lajin elinalueiden yhdistämiseksi. Tämä Viron hallituksen hyväksymä suojelualueen laajennus tekee puistosta maan toiseksi suurimman ja kohdentaa toimet suoraan alueille, joilla sijaitsevat valtion viimeiset varmistetut liito-oravan esiintymät. Samalla hanke havainnollistaa käytännössä, miksi liito-orava havainnot kartalla eivät yksinään takaa kannan elpymistä, ellei havaintopisteiden välille muodosteta yhtenäisiä ekologisia käytäviä.
Talousmetsien saartamat pienet suojelulaikut ovat pitkään osoittautuneet riittämättömiksi yöaktiiviselle liitäjälle, joka välttää avoimia hakkuuaukkoja. Kun havaintopisteitä tarkastellaan nykyaikaisilla paikkatietoalustoilla, kriittiseksi tekijäksi nousee aina metsärakenteen yhtenäisyys. Laajat maankäytön ratkaisut osoittavatkin, että yksittäisten pesäpuiden vaalimisen rinnalle tarvitaan kokonaisten maisematason alueiden yhdistämistä.
Pirstaleinen karttakuva muuttuu: Yksittäisistä pisteistä yhtenäisiksi suojelualueiksi
Perinteinen suojelumalli on usein keskittynyt rajaamaan tiukasti vain ne puut tai metsäkuviot, joista liito-oravan jätöksiä tai pesäkoloja on löydetty. Tällainen pistemäinen suojelu jättää eläimet alttiiksi saalistukselle ja eristää populaatiot toisistaan, jolloin geenivirta katkeaa. Alutagusen kansallispuiston laajennus toteutetaan lähes kokonaan valtion mailla yhdistämällä erillään olleet liito-oravan ja metson suojelualueet yhdeksi laajaksi kokonaisuudeksi, joka hyödyttää kaikkiaan 37 uhanalaista tai taantuvaa lajia.
Nykyinen suojelualueverkosto on pirstaleinen ja talousmetsien keskellä sijaitsevat pienet ydinalueet eivät ole parantaneet lajin tilannetta. Laajennuksen myötä yhdistämme nämä erillään olevat alueet toimivaksi kokonaisuudeksi.
Kuten Viron energia- ja ympäristöministeri Andres Sutt kiteytti suojelualueiden yhdistämisen taustan, pienet ydinalueet talousmetsien puristuksessa eivät riitä kääntämään lajin suuntaa. Suuri osa uudesta 25 000 hehtaarin kokonaisuudesta on arvokkaita metsäelinympäristöjä, jotka siirtyvät suojelun piiriin ensimmäistä kertaa. Tämä maisematason muutos antaa selkeän viitteen siitä, mihin suuntaan paikkatietoon perustuvan suojelusuunnittelun on kehityttävä myös muilla elinalueilla.
Myytti vastaan todellisuus: Riittääkö yksi pesäpuu lajin suojeluun?
Ympäristökeskusteluissa törmää usein sitkeään harhaluuloon, jonka mukaan liito-oravan suojelu ratkaistaan säästämällä vain se yksittäinen haapa tai kuusi, josta papanoita on löydetty. Tämä käsitys on ekologisesti kestämätön, sillä eläin tarvitsee laajan elinpiirin ruokailuun, suojautumiseen ja kumppanin löytämiseen.
Todellisuudessa liito-orava ei kykene liitämään kymmenien tai satojen metrien avohakkuualueiden yli, vaan se tarvitsee kulkureiteikseen varttunutta puustoa. Jos havaintopisteen ympäriltä kaadetaan suojapuusto ja yhteys viereisiin metsiin katkeaa, kartalle merkitty havaintopaikka autioituu usein nopeasti. Suojelun ytimessä on siten oltava koko elinympäristö ja sen yhteydet muihin metsäalueisiin.
| Tarkastelutapa | Vaikutus liito-oravan suojeluun |
|---|---|
| Erilliset pistemäiset suojelukohteet | Eristää kannat toisistaan talousmetsien keskelle ja heikentää selviytymistä |
| Yhtenäinen laajennettu suojelualueverkosto | Yhdistää elinympäristöt, turvaa laajat kulkuyhteydet ja parantaa useiden lajien elinoloja |
Miten liito-orava havainnot kartalla syntyvät maastossa?
Jotta virallisiin karttoihin ja tietojärjestelmiin saadaan luotettavaa tietoa, lajin esiintyminen täytyy todentaa maastossa standardoiduin menetelmin. Koska liito-orava liikkuu lähes pelkästään hämärässä ja yöllä, itse eläintä näkee harvoin suoraan silmällä.
Havaintojen keräämisen vaiheet maastotyössä
Kartoitustyö etenee vaiheittain systemaattisen etsinnän ja lajituntemuksen avulla:
- Elinympäristön paikantaminen: Etsintä kohdistetaan varttuneisiin kuusivaltaisiin sekametsiin, joissa kasvaa järeitä haapoja tai muita lehtipuita ravinnoksi ja koloiksi.
- Papanoiden etsintä tyviltä: Keväisin puiden juurilta ja sammaleelta etsitään liito-oravan riisinjyvän muotoisia, keltaisia tai ruskehtavia papanoita.
- Pesäkolojen ja pönttöjen kartoitus: Tikankolot, oravan vanhat risupesät ja pöntöt tarkastetaan asutuksen merkkien varalta.
- Paikkatietomerkintä ja tallennus: Löydön tarkat koordinaatit tallennetaan järjestelmiin, jolloin havainto siirtyy viranomaisten ja maankäytön suunnittelijoiden tarkasteltavaksi.
Luotettava havaintodata luo pohjan kaikelle maankäytön suunnittelulle, kaavoitukselle ja uusien suojelualueiden perustamiselle. Ilman tarkkaa tietoa elinalueiden sijainnista ja niiden välisistä yhteyksistä Alutagusen kaltaisia mittavia suojeluhankkeita olisi mahdotonta viedä päätökseen saakka.
🌲 Kerro omat havaintosi kommenteissa ja jaa kokemuksesi siitä, oletko onnistunut löytämään liito-oravan jälkiä lähimetsistäsi.
🗺️ Tarkastele luontokarttoja aktiivisesti ennen metsäretkiä, sillä pienikin havaintomerkintä voi kertoa arvokkaasta vanhan metsän suojelukohteesta.
💬 Mitä mieltä olet laajoista suojelulaajennuksista? Keskustele aiheesta alla ja auta levittämään tietoa elinympäristöjen yhdistämisen tärkeydestä.
